II.
Vuosisadat jo seitsemät Noussut on päivyt maamme. Ensin kukkulat kultas vain, Hovia, kirkkoa kiillottain. Laakson lapsoset empivät: Yöhönkö kuolla saamme?
Mut ei yöhön ne jääneetkään, Kohtalo ois se väärä! Kuolema myöskään tullut ei, Päivyt lämmitti, voiton vei. Ken sai päivyen lämpiämään? Se oli Luojan määrä!
Nyt kun alaha astahdat Syvihin rivilöihin, Silmäin siellä jo loistavan näät, Huomaat hehkuvan poskipäät: Syvät rivit ne havaavat! Ei sitä kuoltuna öihin!
Tieto on tehona askareen, Taito on puolet työtä. Peikot valoa pelkäävät, Tuhmat tietoa hylkäävät. Tieto on tehona askareen, Sillä on siunaus myötä.
III.
Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on, Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon. Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän, Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.
Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan, Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan! Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin, Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.
Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on, Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon! Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas: Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.
Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus, Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus! Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää, Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!