Uutena vuotena 1892.
Oh, kuinka se sumeasti Käy mielehen, tunteeseen, Kun aattelin kylliks asti Jo isänmaani kärsineen.
Kun aattelin murheen maljan Jo kerran loppuvan, Ja kukkuraisena jälleen Se tyhjentääksesi tarjotaan.
Ei vielä saanehet kyllin Ne jotka sun kuoloas huus', Ne puhkois kylkesi vielä, Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.
— — Ah, vaimentaakopa vaivaas Päiv' uusi, ja hoivanko tuo? Ja kirkastaako se taivaas, Vai uudenko pilven jälleen luo?
Ja voimia sullako riitti, Jos jatkui vaivat vain? Ja kestikö usko urhein, Kuin ison vihan aikoinain?
Nää mietteet kiehtovi mieltä, Mut vastausta en saa. Yks aatos lohtua luopi: Sun tietäs Jumala johdattaa.
Revontulet
On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi pohjolaa, Ja vait on järvi ja virta vanki Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa Ja koittamassa on uusi koi —
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu, Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' —