Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan, Mihin käänteli leyhkä tuulen, Niin leutohon lapsuusmaailmaan Ma soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen, Vaikk' ei se määränä oiskaan, Niin saapihan silmätä väljällen, Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaa On katsoa kaukorantaa, Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa Niin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin, Ja tuoss' on aavaa selkää! Se haipuvi kiiltäen auteriin — Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan, Mi valkolehtenä päilyy, Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan, Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa, Sen koittaret hyppyyn vievät, Ja silloin sen posket punertaa, Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais! Saa koittaret lumpeen viedä. Mut entä jos rusko se myrskyks sais? Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis? Niin onpahan allamme haaksi. Ja lumpeen lehden se huuhtelis Vain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain, Ei kannata kuunnella heitä; Vedet välkkyvät nää — se kuiskasi vain — Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa, Kun leikkivät kera hapsein: Tämä maa muka ois surun synkeä maa; Äl' usko niitä, lapsein!