ELÄMÄ.
Päin tuulista, tummaa taivalta uhmii Kulkija muuan. Minnekkä tie? Onnelan saariin, rauhalan rantaan, Sinne, mä toivon, vie tämä tie.
Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisit Sun mielesi taas olis taisteluun! Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret, Sä itkien kaipaisit — etsintääs.
KANSAN VAINOA.
"Pois viekää, ristihin naulitkaa!" Näin hurjana huutaa kansa, "Ja sappea suuhun antakaa!" He kiljuvat kiukuissansa.
Hän raadin etenen raastettiin, Ja juuttaat todistaapi: Hän on kieltänyt veroa keisarin, Hän templit tuhoaapi.
Ja Kaifaat astuu kantajaks, Ja kirjaniekat pauhaa: Hän pyrkivi Juudan valtiaks, Hän on häirinyt Juudan rauhaa.
"En syytä löydä mä yhtäkään". — On kruunu ohimoissaan. "Hän on herjannut herraa, ylintään!" Hän seisoo purppuroissaan.
"En syytä löydä mä yhtäkään." — Hän on sortua ruoskain alle. "Et keisarin ystävä lienekään!" — Hän viedähän Golgatalle.
He syljit silmihin puhtaimpiin, Hän katsovi kaihoin heitä. — Mut voi sitä kansoa kerran, niin, Ja voi sen temppeleitä!