Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla, Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!
V.
Ja vanha Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu; Ja rannat päivässä päilyilee, Ja viljat vihreinä häilyilee, Ja onnen käki kukkuu.
Mut on kuin outoja pilviä sais, Ja synkistyisi lahdet, Ja on kuin pilvet ne tuulta tois, ja siniseljillä salamois, ja kaatuis Kalevan hahdet!
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Saa seljät vaahtovyöksi, Ja ukonnuolia sinkuilee, Ja turmanlintuja vinkuilee, Ja päivä on muuttunut yöksi.
Ja rae ja myrsky viljat vie, Ja taivas vettä valaa! Jo järkkyy pielet ilman ja maan, Ja kansa on joutunut suunniltaan, Ja kylät tulessa palaa!
Ja valituslaulut vaaruilee, Kuin peikot onkaloistaan, Ne urhon korvahan kuulostaa, Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa, Ja tuhot yltelis toistaan.
Jo kisakentät ja pyhäpuut On kaatanut myrsky vinha. On leikit kansan jo leikityt, Ja lemmenlehdoissa helkkynyt On laulu outo ja inha.
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Ja kansa hoippuvi yössään; Kukat urhoin kummuilla tallataan, Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan Ja vuosisatojen työstään.
Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö, Ei pilkoita aamun rusko. Unet uusia ilkkuja luovat vain: Kuin Kalevan lasten, onnettomain, Olis hukkunut isien usko! — —