He polttavat ihon mun pojiltan', Ne jauhavat Baabelin viljaa, Ja Juudan neitsyet suruissaan Heit' itkeskelee hiljaa.
— — Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois? Joko silmät liinalla peittäis? Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois, Ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon, Mut ei raukene rakkaus laisin; Käten' oikia ennen unhottukoon, Kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas. Ja mä huudan sen Herran puoleen, Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, — Hän on katsova kansan huoleen.
— — Ja silloin on Ziionin loppuva yö, Kun sana saapuvi kerran, Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö, Ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa, Sen viinaa pakanat juovat, Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa, Ja suruja sillen tuovat…
Mut Ziionin tyttären kyyneleet Minä pyyhin pois ja sen haavat, Ja sen hipiät, huolista mustenneet, Taas rieskan valkeiksi saavat!
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.
Siirryn linnani summiin suojiin, Astun hyllyjen huimain taa, Katselen Suomeni suuriin luojiin, Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa: Tulkate tänne, pajarit tuhmat, Maatani väellä valloittamaan, Täällä on uskot, täällä on uhmat, Täältä, täältä me ammutaan!
Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa, Suojassas ei surua lain: Huoleti tähtään töittesi takaa, Kanteletarten, Kalevalain. Siin' on Suomeni seinähirret Tuimat, tuhannenvuotiaat, Siin' on taistoimme tenhovirret, Voittolaulumme voimakkaat.