Mutta nyt hän oli kaukana tästä kodista. Hän oli ikäänkuin lämpöisestä, pehmeästä pesästään lähtenyt lintu. Hän hymyili kuitenkin näille aatoksilleen ja sanoi itsekseen: "Ovathan puolisoni ja lapseni täällä ja vielä suurempi ilo: Jumala on kanssamme. Rakkaus tekee tämänkin pesämme suloiseksi ja lämpöiseksi." — Sitten hän sytytti kirkkaan roihun vanhaan isoon takkaan ja rupesi valmistamaan illallista.
Näissä toimissa ollessaan huomasi hän, että seiväs ulkoapäin työnnettiin rikkinäisen ruudun läpi akkunalaudalla olevaan kauniiseen kasviin. Hän meni ovelle ja näki pojan pujahtavan aidan aukosta Wispin puolelle, josta sitten alkoi kuulua naurun kikerrystä.
Rouva Liscome muutti kasvin toiseen paikkaan, sulki oven ja pani ruuan pöytään. Seipäästä ja kasvista hän ei puhunut sanaakaan, kun miehet tulivat ruualle. Syötyään he tapansa mukaan pitivät iltarukouksen. Siinä ei unhotettu Wispin perhettäkään, ja sekä rouva Liscome että Niko liittivät hartaasti amenensa tähän esirukoukseen.
Päivien ja viikkojen kuluessa tehtiin uusille asukkaille usein kaikellaista häiriötä, mutta siitä ei paljoa välitetty. Lasten ei sallittu puhua niistä keskenänsä, ja kun vihdoin talvi tuli lumineen, eivät Wispin lapset tarjenneet olla paljon ulkona vähissä vaatteissaan, ja heidän kujeensa jäivät melkein unohduksiin.
Neljäs luku.
"Jos me aina jaksamme olla ystävälliset Wispin lapsille ja sallimme heidän tehdä meille, mitä he ikänä tahtovat — sekö on oikein, sekö on hyvä vai kuinka isä?" Näin kysyi pieni Alice, Nellyn sisar.
Alice oli erilainen kuin hänen muut siskonsa. Jumala oli kyllä antanut hänelle selvän järjen, ja hän tiesi paremmin kuin moni muu hänen ikäisensä lapsi mikä oli oikein tai väärin. Mutta hän ei aina hillinnyt luontoaan, vaan kiivastui pikemmin kuin Nelly, Lotty, tai Ruben, tai Jowlerkin, Rubenin koira. Ei Alice silti ollut suurempi syntinen kuin muutkaan lapset yleensä. Hän tahtoi olla hyvä ja olikin niille, jotka eivät kiusanneet häntä eivätkä vastustaneet hänen aikeitaan. Taivaallinen Isämme on laupias pahoillekin ja kiittämättömille, ja se, joka tahtoo olla hyvä, olkoon hänen kaltaisensa. Alicen vanhemmat olivat monesti muistuttaneet ja neuvoneet häntä, mutta hän ei vielä ollut oppinut tekemään hyvää niille, jotka häntä vihasivat, ja rukoilemaan niitten puolesta, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.
Kevät tuli, lumi suli maasta, ja tyttöset tekivät itsellensä pieniä kukkasarkoja kosteaan maahan. Pienimmät veljekset, Yrjö ja Antti, joiden nimeä emme vielä ole maininneet, olivat lapioineen ja kuokkineen innokkaasti auttamassa tyttöjä.
"Tähän sopii istuttaa lemmikkejä, ja tuolle puolelle kieloja", ehdotti Nelly, — "mutta mikähän sopisi tuonne Wispin aitaviereen?"
"Siihen sopii ruusut", kuiskasi Alice. "Ne kasvavat tiheäksi pensaikoksi ja varjelevat muita kukkiamme Wispin lasten kujeilta."