"Mutta kuulkaapas, sanoi Antti, jos Wispin lapset oppivat pitämään kukista, tulevat he varmaankin kilteiksi. Minusta olisi parempi istuttaa heidän aitaviereensä semmoisia kukkia, jotka kasvavat korkeiksi ja näkyvät heidän pihaansa". Siihen Lotty ja Nelly heti suostuivat ja ryhtyivät innokkaasti työhön.
Wispin aidassa oli iso aukko. Iltasella sanoi Niko: "Parasta on ensi työksemme korjata tuo aita." "Niin onkin", virkkoi herra Liscome, "voivathan naapurit kulkea kaivolla yhtä hyvin oman porttinsa kuin meidän kukkatarhamme kautta." Mutta rouva Liscome arveli tietä kukkatarhan kautta hiukan lyhyemmäksi.
Niko veti suunsa nauruun ja sanoi että vaikka se olisi puolta lyhyempi, olisi herra Liscomella oikeus korjata aita, eikä kukaan pystyisi moittimaan häntä siitä. Mutta herra Liscome vastasi vain: "Eipä heidän kulkemisestaan ole meille suurta haittaa."
"Ei ole", sanoi hänen vaimonsa, "ja ehkäpä siitä on heille hyötyä."
Aukko jäi tukkimatta, ja Wispin lapset kulkivat kaivolle kukkatarhan kautta, väistämättä kukkasarkoja, joista jo alkoi nousta kauniita taimia. Ihmeteltävän paljo vettä he tarvitsivatkin, vaikka sitä ei koskaan käytetty likaisten kasvojen ja vaatteiden pesemiseen.
Kaikilla Liscomen lapsilla, paitsi Alicella oli sama mieli kuin heidän vanhemmillaan: he olivat päättäneet voittaa Wispin perheen hyvyydellä. Alice yksin oli eri mieltä. Hänen oli kovin vaikea hillitä luontoaan nähdessään kukkiansa tallattavan. Äiti oli neuvonut häntä olemaan katsomatta Wispin lapsiin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei malttanut olla kurkistamatta oven raosta tahi ikkunasta, nähdäkseen mitä he milloinkin tekivät, ja hän kävi yhä katkerammaksi tylyjä naapureitansa kohtaan. Kun hän näki Wispin Maryn tahallaan tallaavan hänen rakkaita taimiansa, olisi hän mielellään temmannut ryysyisen nutun Maryn hartioilta ja työntänyt hänet päistikkaa ulos aukosta.
Eräänä aamuna, kun Alice oli kukkiansa kastelemassa, tuli Mary sinne ja näkyi ihastuvan nähdessään Alicen olevan yksin. Mary oli kaikin tavoin yrittänyt päästä riitaan naapurin lasten kanssa, mutta turhaan. Alice oli ainoa, josta hänellä vielä oli toivoa. Alice ei tosin vielä ollut sanonut mitään, mutta Mary oli hänen silmissään huomannut kiukkua, joka tyrehdytti rakkauden lähdettä hänen sydämestään. Siitä syystä hän ihastui nähdessään Alicen yksinään kukkatarhassa ja useat kerrat hän poikkesi tieltään penkomaan jalallaan Alicen taimimaata.
Alice oli jo koko aamun tuskitellut vääryyttä, jota hänen muka täytyi kärsiä, ja melkein toivonut, että hänen isänsä ja äitinsä hetkenkään olisivat Wispien kaltaiset, jotta hän oikein kyllikseen saisi torua ja kynsiä ja tukistaa. Tätä juuri miettiessään huomasi hän Maryn hävyttömyyden ja vihaisesti käski hänen mennä tiehensä.
"Enpä menekään", tiuskasi Mary, "enkä piittaa sinusta vähääkään. Ei isäkään pidä teitä kuivan pesimenkään arvoisina, vaikka sinun isäsi on uhannut tappaa hänet."
Mary juoksi kaivolle. Palatessaan hän laski kiulunsa maahan ja rupesi taas kiusantekoon. Alice joutui vihan vimmaan, tempasi kiulun käteensä ja heitti siitä veden Maryn silmille. Mary raivostuneena karkasi hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan, ja nyt he tapellen vierivät mullassa. Herra Liscome, joka ladon ovelta oli nähnyt koko tapauksen, riensi paikalle, nosti Alicen maasta ja käski hänen mennä noutamaan uutta vettä kiuluun. Kun Alice näki isänsä, purskahti hän itkuun, ja Mary pyrki säikähtyneenä pakoon; mutta herra Liscome tarttui hänen käsivarteensa ja käski hänen odottaa, kunnes Alice toisi veden. Hän pyyhki Maryn kasvot nenäliinallaan ja puheli hänelle ystävällisesti: "Jos lapset eivät koskaan ole saaneet tietää, että riita ja toruminen ovat syntiä, ei heitä sovi rangaistakaan siitä. Alice tietää, että on väärin olla vihassa kenellekään, ja jos äitisi joskus lupaa sinun tulla meille, saat sinäkin oppia sitä, ja sitten et sinäkään enää tahdo riidellä etkä tapella."