Nyt Alice toi veden, mutta oli niin häpeissään, ettei voinut katsoa isäänsä silmiin. Isä ei nuhdellut häntä, käski hänen vain mennä ullakkokamariinsa ja olla siellä siksi kun hänet kutsuttaisiin alas.
Viides luku.
Puolipäivän aika läheni. Pieni Alice oli yksin — aivan yksin. Hän istui kamarinsa ainoan akkunan ääressä. Ruben oli pellolla isän ja Nikon kanssa. Yrjö ja Antti työskentelivät puutarhassa, ja Poju oli heitä muka auttamassa. Nelly ja Lotty auttoivat äitiä kotiaskareissa. Alice ei tehnyt mitään. Eikö ihan mitään? Hän tosin itki, mutta se ei ollut hyvää itkua. Kyyneleet ovat toisinaan virkistäviä. Kun me kadumme ja suremme syntejämme, tuottavat ne sydämelle huojennuksen. Monesti on hyvä itkeä muidenkin ihmisten suruja ja syntejä.
Mutta eivät kaikki kyyneleet ole virkistäviä. Ne ovat silloin verrattavat tulivuoresta virtaavaan laavaan, joka kuumuudellaan turmelee viheriät nurmikot. Ne ovat katkeria, syntisiä kyyneleitä.
Pieni Alice parka! Isä oli lähettänyt hänet yksinäisyyteen ajattelemaan. Hän toivoi että Alicen mieleen johtuisi kuinka itsepäinen, kiittämätön ja tyytymätön hän oli, ja miten kärsivällinen hänen taivaallinen Isänsä aina oli ollut, kun Hän oli antanut hänelle hyvän kodin ja rakkaat vanhemmat ja siskot.
Mutta mitä Alice ajatteli? Ensin hän mietti, että oli hirveän ikävä istua näin yksinään. Sitten tuli hänen mieleensä että isä oli armoton mies, ettei hän enää eläissään pitäisi häntä isäkultanaan, ja ettei monellakaan tytöllä ollut niin kovia päiviä kuin hänellä, ja että Lottya ja Nellyä pidettiin häntä parempina. Sitten hän katsoi ulos ikkunasta kauniiseen kukkamaahansa, jonka Mary oli tallannut, ja kuumat vihan kyyneleet nousivat uudelleen hänen silmiinsä.
Minä en voinut olla viskaamatta vettä Maryn päälle, ajatteli hän, — eikä isän olisi tarvinnut teljetä minua tänne sen tähden, että tein mitä minun täytyi tehdä.
Nyt hän näki isän tulevan päivälliselle, ja hän päätti itsekseen, ettei hän koko aterian aikana vilkaisisikaan isäänsä eikä puhuisi hänelle sanaakaan. Hän odotti hetken aikaa, mutta kun ei kukaan tullut kutsumaan häntä syömään, rupesi hän pelkäämään jäävänsä ilman ruokaa. Viimein kuuli hän liikettä rappusista. Nyt tulee kai Lotty tai Nelly, ajatteli hän, asetti muotonsa nyrpeäksi eikä aikonut ensi kutsusta lähteäkään. Mutta tulija olikin hänen isänsä. Silloin hän koetti äkkiä muuttaa ilmeensä kärsiväksi ja loukatuksi. Mutta kun hän katsoi isäänsä, kuiskasi omatunto, että juuri hän itse äsken oli loukannut isäänsä ja tehnyt hänet murheelliseksi.
"Oletko istunut täällä koko aamupäivän?" kysyi isä.
"Olen", vastasi Alice vesissä silmin,