"No, mitä olet miettinyt?"
Tyttönen ei aikonut vastata, mutta isä istuutui hänen viereensä ja sanoi: "Sinun täytyy kertoa minulle mitä tänä aamupäivänä olet miettinyt ja mitä nyt arvelet äskeisestä käytöksestäsi."
Alice tiesi, että hänen täytyi totella, ja kaikkine virheineen oli hän kuitenkin vilpitön lapsi. Hän ei enää kauempaa vitkastellut, vaan sanoi: "Minä olen miettinyt, että isä on liian ankara, kun panee minut tänne istumaan koko aamupäiväksi siitä syystä että viskasin vettä Maryn päälle."
"Onko mielestäsi mitätön asia, että olet hautonut vihaa sydämessäsi, kunnes se on purkautunut uhkaaviin sanoihin ja sopimattomaan tekoon?"
"Ei", vastasi Alice, "mutta Mary — —" Isä keskeytti hänet: "Sinä kyllä tiedät, ettei Maryn käytös tee sinun virhettäsi pienemmäksi, vaan päinvastoin suuremmaksi. Minun tulee sinua sääli, kun olet turhaan viettänyt koko pitkän aamupäivän, mutta toivon kuitenkin, että Jumala armosta suo sinulle aikaa katumiseen. Rakas lapseni, käytä tämä iltapäivä oikein." Näin sanoen lahti isä huoneesta, ja uudelleen hyrähtäen itkuun heittäysi Alice vuoteellensa.
Nelly toi hänelle ruokaa, "En tahdo syödä", nyyhkytti Alice, "en maistakaan!"
"Syö nyt sentään", pyysi Nelly; "nouse ylös pesemään silmäsi, ne ovat aivan tulipunaiset. Vala ne kylmällä vedellä ja syö sitten. Isä päästää sinut pois täältä heti kun vain tulet kiltiksi."
"Siinähän se on", sanoi Alice. "Isä tahtoo minua katumaan sitä, että viskasin vettä Maryn päälle, mutta sitä en kadu vähääkään, enkä aio sitä koskaan katuakaan. Minusta on hyvä, että viskaan vettä semmoisten päälle, jotka ovat niin likaiset." Ja hän purskahti niin hillittömään nauruun, että Nelly pelkäsi sen kuuluvan alas asti. Hän sanoi: "En uskalla viipyä täällä enää. Minäkin voisin ruveta nauramaan sinun kanssasi, ja sinä tiedät, että on väärin nauraa sille, mitä Jumala vihaa."
Nellyn mentyä makasi Alice kauan vuoteellansa. Naurusta ei enää ollut jälkeäkään, ja kyyneleetkin olivat kuivuneet. Hänen sydämensä tuntui raskaalta kuin kivi; mutta silloin kuiskasi ääni, jota hän ei mielellään kuunnellut. Se oli omantunnon ääni. Se oli odottanut siksi, kunnes raivon myrsky tyveni. Nyt se alkoi puhua. Mutta Alice ei tahtonut kuunnella sen nuhdetta, vaan alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Silloin hän huomasi Mirrin, joka oli Nellyn mukana tullut huoneeseen, makaamassa nukuksissaan lattialla. "Voi iloa!" huudahti Alice, "nyt ei ole hätääkään." Hän otti pienen luupallon laatikosta ja vieritteli sitä lattialla. Mirri nosti päätänsä ja oikoili jäseniään. Alice vieritteli pallon sen käpälille, Mirri alkoi leikkiä ja siitäkös syntyi aika melu. Äiti avasi oven, ja samassa Mirri juoksi ulos.
"Voi äiti, nyt Mirri pääsi ulos, ja minä leikkisin niin mielelläni sen kanssa", valitti Alice.