"Tekeekö sinun nyt mielesi leikkiä?" kysyi äiti.
Alice ymmärsi mitä äiti tarkoitti, mutta hän vastasi vain: "Minusta tämä on liian kova rangaistus siitä, että viskasin vettä Maryn päälle."
Äidin ääni oli murheellinen hänen sanoessaan:
"Minä huomaan, että päivätyösi on vielä alkamatta, ja päivä on kohta lopussa. Minun täytyy jättää sinut yksin, rakas lapseni!" Äiti meni pois ja sulki oven.
"Minkähän tähden minun täytyy ajatella, vaikka en tahdo? Jota enemmän ajattelen, sitä ikävämmäksi aika käy." Näin miettien laskeusi Alice vuoteelleen ja nukahti. Hänen herätessään oli jo iltahämärä, ja hän näki ikkunasta Antin ajavan lehmiä laitumelta kotiin. Alakuloisena hän istuutui tuolille lähellä ikkunaa.
Jumala puhui Aatamille ja Eevalle "kun päivä viileäksi tuli". Viattomuuden tilassa tämä oli heille autuas hetki, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen he piiloutuivat, sillä he pelkäsivät. Jumalan Henki puhuttelee meitäkin, kun päivä viileäksi tulee. Me voimme saattaa tämän pyhän Hengen murheelliseksi aamusella, me voimme olla välinpitämättömiä hänen varoituksillensa päivällä. Mutta väsymättömässä rakkaudessaan hän lähestyy meitä vielä, kun ilta tulee. Taivaallinen Isämme puhuttelee meitä silloin, ja meidän on vaikea piiloutua hänen silmistänsä.
Alice oli pitkin päivää valittanut yksinäisyyttään, mutta kun päivä laski ja kalpea kuu paistoi hänen huoneeseensa, silloin hän vasta todella tunsi olevansa yksin — yksin Jumalan kanssa, ja hän rupesi pelkäämään.
Sykkivin sydämin näki Alice isänsä sulkevan ladon ja sitten tulevan kukkatarhaan.
"Isä", kuiskasi hän nojautuen ulos ikkunasta.
Isä vilkasi ylöspäin ja nyökäytti päätään. Kohta sen jälkeen kuuli Alice hänen nousevan rappusia ja juoksi häntä vastaan. Isä otti tyttärensä kädet omiinsa ja istui tuolille, ja Alice turvasi isäänsä, ikäänkuin peläten taasen jäävänsä yksin.