"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä — serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda ja Eva —"
"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä hyvää."
"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä. Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. — Että köyhät ihmiset, että minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö. Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä. Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille —.
"— On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild —.
"— Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti, että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo — hienoon taloon Incognitokadun varrelle. — Mutta kun rouva Hansen kutsui minua pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän toivovan itselleen."
"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt asut?"
"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla, jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain voisin löytää — kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta. Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan —."
He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien talojen ikkunanäyttelyjen eteen.
"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat, heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut missäkin —.
"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry —.