"Olet sinä. On niinkuin en olisi tuntenut sinua koskaan ennen."
"Rakkaus se on, jota sinä et ole tuntenut ennen", sanoi Torkild hiljaa.
Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen." Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus. Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla kadulla.
II.
I.
Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle, joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi arkihuoneeseen.
Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa. Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen vanhoja.
Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut —.
Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja" vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.
Hän laskeutui alas puutarhaan Rosea odotellessaan polttelemaan.