"Kyllä, luonnollisesti, jos sinä sitä toivot."
"Minusta se tuntuu vähän omituiselta. Veljesi on ollut täällä yhden ainoan kerran. Doris ei koskaan eikä isäsikään —."
"Ei", sanoi Torkild katsellen sikariaan hetkisen. "Ei meidän perhettä voi syyttää liiasta koossapysymisestä —."
Rose meni keittiöön hetken perästä, ja Torkild jäi istumaan poltellen ja tuijottaen kattoon. Hän vastaili lyhyeen ja hajamielisesti kaikkiin Lillin kysymyksiin.
— Se oli perin omituista — Rose näytti kokonaan unohtaneen, että Aksel oli kerran kosinut häntä. Tai oikeastaan eihän Torkild niin tarkalleen tiennyt miten asianlaita oli, Rose ei ollut sanonut mitään — mutta siitä hän joka tapauksessa oli varma, että Aksel oli pitänyt Rosesta hyvin paljon yhteen aikaan. — Hän ei voinut ymmärtää, miksi Rose halusi nähdä häntä täällä nyt — kun hänen tilansa oli jo siksi näkyvä. Sehän ikäänkuin asetti heidät siksi likeiseen yhteyteen keskenään, että Torkild ainakin sellaisen miehen läsnäollessa, joka kerran oli ollut rakastunut hänen vaimoonsa, häpeäisi samalla tavalla kuin hän häpeäisi hyväillä vaimoaan muiden nähden.
Häneen oli koskenut niin kumman kiusallisesti, kun Rose tahtoi Akselia kutsuttavaksi heille nyt. Hän ei tiennyt mitä siitä ajatella — tuo kevyt, jokapäiväinen tapa, jolla Rose siitä puhui, oli äkkiä johtanut hänen mieleensä, kuinka paljon Rose oli unohtanut ja kuinka vähän ymmärtänyt hänen omaa rakkauttaan kuluneina vuosina. Ja hän tunsi verestävänä niiden tuskien kirpeyttä, joita hän ei viime aikoina ollut muistanut, koska oli katsonut ne kokonaan ohimenneiksi, ja jotka oli paras unohtaa.
* * * * *
Mutta kun Rose tuli keittiöstä jollekin asialle, istui Torkild ruokasalissa kirjoituspöytänsä ääressä. Hänellä oli Lill polvellaan, ja hänen tumma päänsä oli kumartunut liki lapsen vaaleaa päätä, kun hän piirusti hänelle hevosia ja lehmiä punaisella ja sinisellä lyijykynällä.
"Piirusta nyt lehmä sinisellä, Torkild-setä", sanoi Lill.
"Mutta eihän lehmä voi olla sininen, Lill — oletko koskaan nähnyt sinistä lehmää?