III.
Toukokuun lopulla tuli Rosen ja Torkildin lapsi kuolleenasyntyneenä maailmaan. Se eli vielä synnytyksen aikana, joka oli hyvin ankara ja pitkällinen; lääkäri ei ollut varma siitä, etteikö se ollut elänyt vielä syntymähetkelläkin. Se oli iso ja sangen kaunis poikalapsi, mutta kaikki henkiinherättämisyritykset, joihin ryhdyttiin, olivat turhia.
Heti kun Rose heräsi nukutuksen jälkeen, vaati hän lasta nähdäkseen. Lääkäri ja kätilö sanoivat, että se nukkui Torkildin huoneessa; hän saisi nähdä sen niin pian kuin se heräisi ja hän itse olisi nukkunut.
"Torkild", kutsui Rose äkkiä. Torkild seisoi sängyn jalkopäässä, mutta ei katsonut Roseen, ja hän säpsähti, kun tämä mainitsi hänen nimensä. "Tule tänne minun luokseni", sanoi Rose omituisen terävällä ja kaikuvalla äänellä — ja Torkild meni ja polvistui vuoteen pääpuoleen, otsa Rosen kosteata kättä vasten.
"Mikä nyt on?" kysyi Rose äskeiseen sävyyn. "Onko jotakin hullusti?
Minä näen sinusta, että jotakin on hullusti —."
"Ei, nyt teidän pitää todellakin panna kauniisti maata ja ottaa hyvinansaitsemanne uni, rouvaseni", kuului lääkärin ammattimaisen reipas ääni. "Ja teidän miehenne täytyy myöskin saada olla rauhassa. Hän on jokseenkin rasittunut, hänkin. Kas niin, Christiansen, sanokaa kauniisti hyvää yötä vaimollenne nyt, teille ei tosiaan ole nyt minkäänlaiset kohtaukset hyväksi kummallekaan. Jos olette oikein pirteä huomenna, niin —".
"Torkild", sanoi Rose, niinkun ei olisi kuullut tohtorin sanoja. Hänen äänensä pakotti Torkildin katsomaan häneen.
"Se ei elänyt", sanoi Torkild ja kätki kasvonsa jälleen sänkyvaatteisiin.
Rose ei päästänyt äännähdystäkään, käänsi vain päänsä sivulle. Eikä hän liikahtanut, kun Torkild nousi ylös ja poistui huoneesta.
Lääkäri tuli Torkildin perässä ja torui häntä; olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että hänen vaimonsa tarvitsi lepoa eikä sietänyt minkäänlaisia mielenliikutuksia.