Torkild ei voinut vastata mitään. Hän tiesi, että hänen oli täytynyt totella Rosea ja sanoa totuus.
Mitäpä tuo vieras mies tiesi heistä molemmista. — Tohtori, kätilö, hoitajatar, kidutusta oli sietää noita vieraita ihmisiä luonaan, kuunnella heitä ja vastata heille. — Mutta kun hän ajatteli sitä päivää, jona hän ja Rose jälleen jäisivät kahden, tuntui kuin tuska ja pelko olisivat jäädyttäneet hänen sydämensä, ja hänellä oli sielussaan tunne, kuin pitäisi hänen rukoilla Jumalalta armahdusta.
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä, kun hoitajatar oli mennyt nukkumaan ja Torkild istui yksin Rosen luona, pyysi Rose äkkiä sitä nähdäkseen. Hänellä oli ollut suhteellisen hyvä yö, hän oli nukkunut kuusi tuntia, mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan herättyään, paitsi vastaukseksi kätilölle ja hoitajattarelle, kun nämä häntä puhuttelivat.
Torkild nousi pystyyn ja seisoi hetken epävarmana.
"Voithan ymmärtää, että minun täytyy saada nähdä se", kuiskasi Rose hiljaa ja valittavasti. "Voithan toki ymmärtää sen. Tahtoisin nähdä sen silloin, kun vain sinä olet täällä."
Torkild meni oman huoneensa läpi kylpyhuoneeseen, niissä pieni lapsenruumis makasi korissa. Hoitajatar oli pessyt sen, mutta käärinyt sen vain sen uuteen valkoiseen villapeitteeseen.
Rose koetti nousta pystyyn sängyssä, kun Torkild tuli hänen luokseen.
Ja kun Torkild ehkäisi hänet, ojensi hän molemmat käsivartensa. Silloin
Torkild laski lapsen äidin viereen.
Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan. Oli kuin hän olisi ollut halvautunut eikä jaksanut irroittaa silmiään näystä, joka tuotti hänelle niin viiltävää tuskaa, ettei hän käsittänyt, kuin hän voi sen kestää. — Se oli sama tunne kuin hänellä oli ollut eilen nähdessään Rosen kärsivän niin hirveästi — koko hänen olemuksensa kapinoi: sen täytyi loppua — ja hän tiesi, ettei kapinoiminen hyödyttänyt vähääkään. Nytkin hänen lihansa ja verensä huusivat: En tahdo sietää sitä. Ja hän tiesi, ettei se mitään auttanut, ettei hän tahtonut —
Rose oli vetänyt pienen alastoman ruumiin itseään vasten ja peittänyt sen hellästi peitteellä kasvoja myöten. Hän otti sen toisen pienen käden ja pani sen povelleen, painoi oman kätensä sen päälle, suuteli mustauntuvaista päätä, silmiä, jotka eivät koskaan olleet avautuneet valolle, ja suuta, joka ei ollut koskaan hengittänyt. Sitten hänen kätensä pujahti peitteen alle, ja Torkild tiesi hänen nyt hyväilevän tuota pientä elotonta kylmää ruumista, kuolleita pikku käsiä, kuolleita pikku jalkoja.