Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.

Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta. Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä luki.

— Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta — ilman itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin sanomattoman tuskallista nähdä — ja Torkild tunsi itsensä täysin voimattomaksi.

Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään — hänen oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa kärsimyksiä.

Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.

Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.

"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.

"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea — en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin —. Kyllä kai se siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä —."

Aksel vetäisi henkeään terävään ja kiivaasti:

"Oliko se sinulle aivan arvaamatonta, että siinä voisi käydä niin —?"