Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:
"Herra Jeesus. Minä en voi —. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän menisi minun luotani —"
IV.
Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa jonnekin —.
Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli hän sanonut. Matkustaa jonnekin — niin, hän muisti kyllä kuulleensa useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon — se oli kai tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi, ettei se auttaisi. — Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava Rosea — hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan elämänrohkeutta —.
* * * * *
Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.
Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei silti, että hän olisi ajatellut — tai epäillyt — mitään. Se oli vain epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.
Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota — ne olivat vuoden ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.
Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin.