"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. — "Äiti pukee itse pikku ystävän — äiti ja isä —" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti.
Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta —.
"Kiitos nyt. — Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon — tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen, sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä —"
Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. — Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska tiedän, että hän tahtoo kiduttaa — myöskin minua.
"Minun pieni sievä suloinen pojuni —. Oi Torkild —" Rose nyyhkytti jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi elänyt — edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän — elänyt edes vähän, vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet —"
Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen täytyi hillitä itsensä Rosen tähden, ja hän vain nyökkäsi —.
— Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran — jospa se olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen imemisen sydämessään asti — siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse —.
— Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt — ja surrut ja ottanut alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut turvattomana —. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa — siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle — ja hänelle itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja kipeä kohta. —
Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan, ja että hänen oli jouduttava häviölle —.
Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja, joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.