"Oh — ei. — Ei, kuten sanottu, minä tulin niin yllätetyksi. No niin, lähtekäämme sitten."
Hän oli järjestävinään kirjoituspöydällä. Mutta Rose näki, että se oli tyhjä. Sitten Torkild meni ja pani palttoon ylleen.
"Nyt kai menemme —."
Rose käveli hänen rinnallaan pimeässä, äänetönnä ja masentuneena. Kaikki oli äkkiä käynyt niin toivottomaksi. Hän ei uskaltanut edes tarttua Torkildin käsipuoleen. Eikä hän osannut sanoa mitään. Kaikki, mitä hän oli ajatellut, oli ikäänkuin hukkunut jonnekin.
"Etkö voi tehdä jotakin tuolle vilustumisellesi", sanoi hän kerran, kun Torkild yski niin että hänen täytyi seisahtua. "Jos menisit Meyerille ja puhuisit hänen kanssaan —."
"Minullahan on ollut yskää syksyisin joka vuosi. Tiedäthän, että se menee ohi itsestään, kohta kun tulee pakkaset."
"Minä en pidä siitä", sanoi Rose lempeästi. "Sinä olet myös varmaan jokseenkin hermostunut nykyisin —."
"Se tulee vain vuodenajasta. Tiedäthän, että minulla on aina sellaista pientä joutavaa syksyin keväin —."
* * * * *
Päivällisen jälkeen Torkild istuutui arkihuoneeseen kirja käsissään.
Rose tuli sinne ompeluksineen. Hän istui yhteenpuristetuin huulin,
ompeli napinreikiä ja parsi, ja sisässään hän sillä välin puhui
Torkildille. Mutta hän ei uskaltanut aloittaa.