Kerran katsahtaessaan ylös hän kohtasi Torkildin silmät. Tämä tuijotti häneen niin merkillisesti.
"Sinä katsot minuun niin omituisesti —", Rose koetti hymyillä.
"Niinkö?", sanoi Torkild vain. Sitten hän kumartui jälleen kirjansa yli.
Rose tunsi silmiensä kihahtavan täyteen kyyneliä. Hän nousi pystyyn, meni hiljaa ruokasaliin ja oli etsivinään jotakin ompelupöydältään. Akselin valokuvan palaset viruivat siinä vielä, hän pyyhkäisi ne käteensä ja pisti uuniin. Palatessaan olohuoneeseen hän näki, että Torkild nopeasti käännähti tuolissaan, kasvot hänestä poispäin. Kirja oli hänellä yhä edessään.
* * * * *
Torkild oli sanonut Roselle nopean ja pikaisen hyvänyön alhaalla arkihuoneessa, Rosen kantaessa parhaillaan ulos teetarjotinta. Ja kun Torkild tultuaan huoneeseensa yläkertaan sulki oven jälkeensä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi paennut sinne.
"Minähän en usko sitä", sanoi hän itselleen. "En silmänräpäystäkään ole uskonut sitä. En koskaan, en koskaan, en sekuntiakaan tule sitä uskomaan —"
— Mutta tuo mieletön pelästys, joka oli hänet vallannut samassa kuin hän näki Rosen, tämän astuessa hänen konttoriinsa iltapäivällä. — Hänen mieleensähän oli välähtänyt, että Rose tuli sanomaan jotakin — jotakin, jota hän ei kestäisi kuulla —.
Mutta hän ei uskonut sitä. Ei, hän ei uskonut. Hurja, sokea mielijohde sellaisella hetkellä, jolloin hän ei ollut oma herransa — se ei ollut Rosen epäilemistä. Ei ainoanakaan täysitajuisena silmänräpäyksenä hän ajattelisi, että Rose olisi tehnyt jotakin — jotakin petollista häntä kohtaan.
Jos noissa halpamaisissa riveissä oli totuuden hiukkaakaan, niin oli se kai sitä, että Aksel oli käyttäytynyt moukkamaisesti —.