Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä, ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.
Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild tervehti:
"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa —"
"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:
"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat takaisin äidinkieleesi, poika."
"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.
Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli ajatellut mielessään koko päivän:
"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureille esimerkiksi?"
"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun tallustelevan tässä kolossa koko kesää."
"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni vasta kuuden viikon päästä —"