"Ehkäpä Kaja ei pidä mansikoista", arveli Torkild sysäten hattunsa pois.
Lapset seisahtuivat ja tähystelivät vakavina outoa miestä.
"Hyvää päivää", sanoi Torkild nyökäyttäen. "Päivää, Kaja ja Maja."
Isompi katsoi häneen ymmällään hetkisen.
"Ei minun nimeni ole Maja."
"No, tottakai sinun nimesi on Maja? Ja siskosi nimi on Kaja. Kyllä minä sen tiedän."
"Etpähän tiedä yhtään. Sillä minun nimeni on Ingeborg. Eikä hänen nimensäkään ole Kaja, me vain sanomme häntä siksi. Hänen nimensä on Katarina" — viimeisen sanan Ingeborg lausui hyvin vakavasti ja huolellisesti.
"Ja sitten tiedän vielä, että te pidätte suklaasta?"
Torkild kaivoi esiin pussin teatterikonvehteja, jonka Agda aikoinaan oli antanut hänen säilytettäväkseen, ja taittoi palan yhteentakertuneesta möykystä kummallekin lapselle.
Isompi muisti kiittää, ja he seisoivat ja tuijottivat häneen suurin silmin, samalla kuin pureksivat ja imeksivät, niin että ruskea neste alkoi valua heidän leuoilleen.