Hänen lävitseen ailahti nöyrä rakkaus itse maahan — hellä kiitollisuus siitä, että hän oli täällä ja jäisi tänne, jokaisesta lapsuuden ja nuoruuden ja miehuuden muistosta, katkerasta tai onnekkaasta, joka sitoi hänet itse paikkaan. Ja kaipaus harjun-takaiseen metsään, jolla paraikaa oli vaaleat kerkät oksien latvoissa, reheviä vihreitä mustikanvarpuja ja pieniä harmaita pajuja punaisten runkojen juurilla, niittyvillan valkopilkkuja vesisilmäkkeiden ympärillä, joihin kesätaivas kuvastui.
Rautatientorilla hän hyppäsi ensimmäiseen raitiovaunuun — hän tahtoi lähteä Myraan.
Siitä oli vuoden päivät, kun hän oli viimeksi ollut Nordmarkenissa. Ja vaikka hän oli vasta hiljan tullut suoraan tunturilta, vaikka hän asuinpaikallaan oli aina kulkenut mailla ja metsissä — hiljaisissa metsissä, joihin kaupunkilaiset eivät tulleet — niin tuntui Torkildista kuitenkin kuin ei hän olisi ollut kunnollisesti metsässä pitkiin aikoihin. Polku, jota hän käveli, oli tallattu suureksi ja leveäksi, kokonaisen kaupungin nuorison jalkojen kuluttama — tämä oli sen metsä. Täällä olivat Kristianian pojat ja tytöt oppineet tuntemaan kuusenhavun ja suoturpeen tuoksun, nähneet auringon kultaavan yksinäisen hongan punaisen rungon ja tummat havut suosta kohoavalla kumpareella, nähneet valkeiden metsänreunustamien lumitasankojen kalpean punerruksen auringon mailleen mentyä. Tämä oli hänen oma metsänsä keskellä muuta avaraa maailmaa.
Hän poikkesi polulta omaan entiseen majaansa päin. Ja tultuaan harjulle seisoi hän hetken aikaa katsellen alas. Lampi uinui pyöreänä ja kirkkaana lepikon ja kuusimetsän alapuolella, maja ruskeana vihreine turvekattoineen keskellä louhikkorinnettä. Luukut olivat ikkunoissa, siellä ei ollut ihmisiä. Eipä kai, Lund ja Helsing olivat varmaan purjehtimassa tänään.
Ei Myrassakaan ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Keskipäivän aurinko ja keskipäivän lepo pienien harmaiden rakennusten, sen ympärillä leviävän vihreän nurmikon, alempana pensaikossa pilkottavan pienen lampareen ja loppumattomien metsäharjujen yllä, jotka sulkivat näköpiirin joka puolelta.
Torkild ojentautui korkeaan heleään heinikkoon karviaismarjapensaiden alle ja veti hatun puoleksi silmilleen suojaksi auringon kilolta. Hän oli varmaan nukahtanut vähän, kun hän huomasi kahisevan ihan vieressään. Ja pieni lapsenääni sanoi:
"Ei saa koskea niihin kukkiin, Kaja — niistä tulee mansikoita, ymmärräthän, siksi me emme saa niitä ottaa!"
Torkild tirkisti hattunsa varjosta. Siinä oli kaksi pikkaraista tyttölasta, jotka tallustelivat käsi kädessä ruohikon läpi: kolmen-neljän ja kahden vuoden vanhat ne näyttivät olevan. Ihan yhdennäköisiä, rumia ja viehättäviä, nykerönenäisiä, vaaleansinisilmäisiä, punaposkisia, likaiset valkoiset silkkirusetit valkoisessa hapsottavassa tukassaan. He olivat aivan yhdellä lailla puetut siniseen esiliinaan ja kolttuun, ja kummallakin riippui toinen housunlahje alapuolelle polven ja toinen sukka oli sykkyrässä nilkan ympärillä.
"Mi-et", sanoi pienempi viitaten Torkildiin. "Mi-et nukkuu —." Hän kumartui alas ja nykäisi taas joitakin mansikankukkia.
"Ei saa", sanoi isosisko ja ravisti häntä. "Etkö kuule, nehän ovat mansikankukkia!"