"Niin, muista nyt mitä olet luvannut minulle, Torkild — että kirjoitat meille oikein ahkeraan."
"Kyllä — mutta silloin täytyy minunkin saada kuulla vähän teistä silloin tällöin!"
"Siitä voit olla varma. Aksel kyllä ei ole mikään erikoisempi kynämies, senhän tiedät. Mutta minä kyllä kirjoitan ahkeraan ja kerron, miten voimme —."
Hänen ulkonäkönsä teki hyvin miellyttävän vaikutuksen, vaikka kasvot olivatkin hieman lihavahkot ja vailla määrättyjä piirteitä, hipiä harmaa ja huokoset karkeat. Mutta hänellä oli suloinen, raikas hymy. — Hieno, hattu kullankeltaiseksi värjätyllä tukalla, hieman täyteläinen vartalo mustassa, aistikkaassa, yksinkertaisessa matkapuvussa ja harkitun moitteeton käytöstapa antoivat Agda-rouvalle juuri sen leiman, jota Torkild muisti Betzyn entisaikaan nimittäneen "myyjätärnotkeudeksi".
Torkild oli viettänyt Akselin ja Agdan kanssa joka ainoan illan tuon Holmenkollenin illan jälkeen. Hän piti oikein paljon kälystään, herranähköön, eihän hänessä ollut mitään moittimista. Eikä muutenkaan mitään sanomista. Asia oli vain niin, että kun Aksel oli kertonut hänen kohtalostaan, oli hän tahtomattaankin odottanut Agdassa jotakin erikoisleimaa. Mutta sitä juuri ei hänessä ollut. Hän oli kiltti, hän oli turhamainen kaikkein tavallisimpaan naismalliin; se tapa, millä hän liehi ja tyrannisoi osakseen suotua miesväkeä, oli tyypillinen valtaosalle naisia kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Hänellä oli ollut omat — suhteellisen — viattomat tarinansa, ennenkuin hän tapasi Akselin, siitä oli Torkild varma, ja sen tiesi varmaan Akselkin, eikä kumpikaan miehistä lukenut sitä hänelle viaksi. Katsoen siihen, minkälaista kohtelua hän oli kokenut, oli parastakin, että hän oli sellainen kuin oli, pintapuolinen ja kevytmielinen. Niin kauan kuin useimpia ihmisiä kohdellaan huonosti, on hyvä, etteivät useimmat ihmiset tunne kovin voimakkaita vastatunteita hyvään enemmän kuin pahaankaan nähden. Agda oli täsmälleen samanlainen kuin sadat muut, ja täytyi sanoa, että se oli hyvä, koska hänen kohtalonsakin oli sama kuin satojen muiden.
Mutta Torkildin oli sittenkin sääli veljeään.
* * * * *
Hän jäi seisomaan ja huiskuttamaan niin kauaksi kuin hän saattoi erottaa sen pienten valkoisten pilkkujen vilinän, joka kävi pitkin suuren höyrylaivan parrasta. Hän ajatteli vuonoa, miten vaaleansinisenä ja kirkkaana ja kauniina se väikkyi nyt päivänpaisteessa, kehyksinään rannan matalat harjut, alastomat harmaat kallionkyljet ja tumma, suojaisa metsä pienten punaisten ja valkoisten kotien ympärillä, joiden piipuista savut nousivat pystysuoraan tyynen sunnuntaiaamun ilmaan. Torkildista tuntui, että hän tiesi, millainen Akselin mielentilan täytyi olla hänen matkustaessaan ohi. He istuivat kai nyt korituoleissa yläkannella. Hän saattoi kuvitella pienen Agdan, joka oli vaihtanut ison sulkahattunsa englantilaiseen matkalakkiin ja vihreään harsoon, joita hän oli koetellut ylleen hänen edessään edellisenä päivänä. Nyt hän kai istui upo-uusi matkavaippa polvillaan ja hymyili sille miehelle, joka oli tehnyt hänestä rouvan, päättäen solmia tuttavuuksia, täynnä odotusta matkaan ja tulevaisuuteen nähden. Mitään ei hän jättänyt jälkeensä vanhaan maahan, ei edes muistoja; hän oli varmasti pyyhkäissyt mielestään pois kaiken, mikä oli ollut ennen kuin hänestä toissapäivänä oli tullut rouva Christiansen. Ei kukaan ollut antanut hänelle mitään täällä — paitsi hengen ja elämän. Niin ollen oli kai hyvä, että hän oli osannut selviytyä läpi kaikkien vuosien kulumatta sen enempää; hän saattoi nyt aloittaa uuden olemassaolon ilman muistoja tai arpia mielessään. —
Liejuvedessä laiturinreunan alapuolella, korkkien ja puunroskan ja paperitöryn seassa, kellui suuri vaaleanpunainen ruusu. Se oli varmaan pudonnut Agdan morsiuskukkakimpusta —.
* * * * *