Äkkiä Aksel virkkoi:
"Yhtä asiaa tahtoisin mielelläni sinulta pyytää, Torkild — etkö voi jonakin päivänä tulla minun seurassani tervehtimään Agdaa? Siitä syystä, katsos, että hän antaa niin suuren arvon sille, että tulisi esitellyksi omaisilleni, eikähän minulla ole muita sukulaisia kuin sinä —."
Torkild katsoi toisaalle. Akselin äänessä ja käytöksessä oli jotakin, mikä sai Torkildin aavistamaan loppumatonta sarjaa pieniä kiusallisia kohtauksia ja saatuja soimauksia, ja hän tuli hämilleen, niinkuin mies tulee toisen miehen puolesta, vaikkapa uppo-oudonkin, jonka hän näkee pelkäävän naisen kieltä —.
"Saat uskoa", sanoi hän nopeasti, "olen ajatellut koko illan pyytää sinua esittämään minut morsiamellesi.
"— Jos teille sopisi — niin eikö kävisi päinsä, että tapaisin teidät huomenna, niin voisimme mennä esimerkiksi oopperaan ja syödä yhdessä jälkeenpäin —."
"Kyllä, kiitos." Aksel tuntui niin ilostuvan, että Torkildin tuli vielä enemmän sääli häntä. "Se olisi erinomaista — tavattoman hauskaa —."
"No pidetään se siis sovittuna. — Tahdotko määrätä, milloin ja missä voin tavata teidät —."
XIV.
Kymmenen päivää myöhemmin, kirkkaana ja vaaleansinisenä sunnuntaiaamuna seisoi Torkild satamalaiturilla puhellen veljelleen ja kälylleen, jotka nojasivat parraskaiteeseen korkealla höyrylaivan harmaaksi maalatun rautakyljen yläpuolella.
Aksel katseli kaupunkiin ja harjuille päin, joiden yläpuolella aamuauer leijui hienona ja helmiäisenvärisenä. Mutta Agda kurottui eteenpäin, kyynärvarret kaiteella, pidellen käsissään huolettomasti Torkildin ja kandidaatti Bruunin, toisen vihkiäistodistajan, antamia kukkakimppuja. Torkild pani merkille, kuinka sekä asento että ääni ja hymy olivat tarkoituksellisen pukevia, luontevia ja varmoja.