"Oi-voi, anna minun taputtaa sitä — — Oi-voi!" Ingeborg alkoi huutaa kimittää, "mitä sinä teit sille — — oi-voi, sinä olet ollut paha kananpojalle —" hän hyppäsi Torkildia vasten ja koetti saada kiinni hänen käsistään. Pikku Kaja ei ymmärtänyt, mutta kuullessaan siskonsa huutavan hän istuutui ruohikkoon ja parkui minkä jaksoi.
Torkild oli aivan ymmällään, miten rauhoittaisi pienokaisia. Samassa tuli iso tukeva nainen tuvan ovelle ja alkoi juosta lyllertää kanahäkin luona olevaa ryhmää kohti.
"Mikä täällä on hätänä, pikku lapsukaiseni — no mutta taivasten tekijä, sinäkö siinä olet, Torkild! Mitä minun lapseni noin huutavat —" Torkild tunsi Betzy Helsingin, Betzy Løkkehän hän nyt olikin, — tämä kyykistyi ulvovien lasten eteen ja kahmaisi heidät rehevälle äidinpovelleen. "No mutta eipä kummempaa, olipa yllätys nähdä sinut — no, no, karitsaiseni, ei pidä itkeä, sanokaa äidille, mikä teidän on?"
Torkild näytti kananpojan ruumista:
"Se oli repinyt itsensä rikki, poloinen. Se näytti niin pahalta, että otin ja tein siitä lopun suoraa päätä. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ensin pitänyt toimittaa lapset pois —."
"No, sitä sinä et kyllä olisi voinut tehdä", sanoi Betzy kuivasti. "Ne ovat siten rakennettuja nämä minun pienokaiseni, että kun kernaasti tahtoisi päästä heistä eroon, silloin on mahdotonta saada heitä irtautumaan itsestään. Kas niin, äidin pikku lapset, ei pidä itkeä nyt. Pikku kananpoika oli kipeä, ja silloin tämä kiltti setä otti sen ja teki sen kuolleeksi, ja tiedättehän, että sitten tulee enkeli yöllä ja vie sen mukanaan taivaaseen, ja sitten tekee Jeesus sen terveeksi ja sitten se lentelee ympäri koko taivasta ja laulaa kukelikuu kaikille pikku enkeleille —."
"Emmekö saa ottaa sitä kotiin, äiti", sanoi Ingeborg innokkaasti. "Niin että voisin olla ylhäällä kun enkeli tulee sitä noutamaan —."
"Ei, on parempi että se jää tänne, sillä katsos, kun me asumme viidennessä kerroksessa, niin pitäisi enkelin kiivetä niin monet portaat — ja ajattele, jos hän soittaisi viereiselle ovelle ja häiritsisi rouva Pederseniä, tiedäthän kuinka vihaiseksi hän tulee, kun joku soittaa ja kysyy —. Niin, sinä naurat, Torkild, mutta ei voi tulla toimeen ilman taivasta ja enkeleitä, mihin turvautua, kun nuo lapset ovat sellaisia kyselemään —. Kas niin, typykkäni, juoskaa nyt pois leikkimään —.
"— Oletko nähnyt mitään noin viehättävää?" Betzy hymyili säteilevästi suoraan Torkildia silmiin. "Taivasten tekijä, miten kummallista on nähdä sinua — minun vanha kultani! Kuinka sinä voit, Torkild?"
"Kiitos, hyvin. Entä sinä — sitä minun ei tarvitse kysyäkään."