"Niin, minä olen tullut kauhean lihavaksi. Jos olisin aavistanut tapaavani sinut, olisin muuten keinotellut päälleni kureliivin —" Betzy kiemurteli naurusta. "Mutta en tosiaankaan odottanut täällä olevan ketään, ja on niin työlästä saada nuo molemmat rahdatuksi tänne ylämaahan."
"Minusta sinä olet suurenmoinen, kun ylipäänsä jaksat suorittaa sellaisen urakan —."
"Kyllä toki. Minä en tule toimeen ilman Nordmarkenia — enkä mitenkään saattaisi olla poissa lapsukaisteni luota kokonaista päivää. — Niin, tiedän kyllä hyvin, että sinä ja muut pojat uskoitte minun kulkeneen entisaikaan metsässä vain teidän takianne, mutta niin ei ollut. Me lykkäsimme isomman tyllerön tänne ylös lastenvaunuissa, kun hän oli kolmentoista kuukauden vanha — mutta alas meidän oli kannettava hänet, emmekä voineet päästä yksimielisyyteen siitä, kannattiko viedä mukanamme takaisin kaupunkiin lastenvaunujen jäännöksiä. Lapset ja minä olemme usein täällä käymässä nykyään. Finn lähti Kobberhaugeniin joidenkin tuttavien kanssa, ja hän tulee tämän kautta kello neljä ja sitten kannamme pikkutyllerön alas, ja Ingeborg kävelee melkein koko matkan — tiedätkös, se tenava on vasta vikkelä käyttämään jalkojaan —.
"Mutta olipa hauskaa nähdä sinua, poika. Meidän pitää syödä nyt, tule sinäkin haukkaamaan vähän meidän kanssamme —."
Betzy pisti käsivartensa Torkildin kyynärkoukkuun. Hän näytti olevan autuaan välinpitämätön ulkoasuunsa nähden: liian pieni heleänpunanen huopahattu pörröisellä tukalla, valkoinen pusero, josta puuttui muutamia nappeja rinnasta, ja sininen urheiluhame, joka oli niin ahdas hänen kureliivittömälle rehevyydelleen, että se kiristyi poimuille poikkipäin sekä vatsan kohdalta että takaa. Mutta hän näytti suloiselta siitä huolimatta: hänen nuoruutensa sulosta ei ollut jäljellä muuta kuin hymy. Mutta sillä oli koko entinen loistonsa tallella.
"No, tulehan nyt ja istu tänne — niin syömme nordmarkilaispäivällisen taaskin ja juttelemme kunnollisesti. Oi, mutta juoksepa ensin hakemassa lapset käsille, niin olet kiltti."
Kun Torkild palasi pikku tylleröisten kanssa, oli Betzy levittänyt liinan kuistin pienelle pöydälle ja seisoi purkamassa runsasta määrää mitä houkuttelevimpia ruokia selkärepustaan. Myran emäntä toi kahvia ja keitettyä maitoa ja tervehti sydämellisesti Torkildia. Hän jäi seisomaan ja puhelemaan tämän kanssa, sill'aikaa kun Betzy laittoi kaakaota lapsille, sijoitti heidät istumaan laatikolle kuistinportaiden juurelle ja antoi heille ruokaa.
Saatuaan sen tehdyksi otti hän jäähyväisiksi kädellään molempia pikku kasvoja leuan alta, käänsi ne ylös itseensä päin ja hymyili niille. Torkild näki sen ja äkillisellä tuskanpistoksella muisti Rosea — ihan noin oli hänen tapana hypistää kukkiaan ja hymyillä niille. Ah, kuinka köyhäksi hän oli tehnyt Rosen elämän — —.
Juuri silloin Antonette Myra sanoi:
"Teidän vaimonne oli täällä pääsiäisenä — sekös vasta fiini frouva. Minä kysyin siltä teistäkin, ja silloin se sanoi, että te ootte eronneet — niin, olinhan minä kyllä kuullut siitä talvella, tiedätteks, mutta en pitänyt sitä sittenkään totena. Jestas, onks se todella mahdollista, Christiansen?"