"Kyllä se on."
"No voi voi, mitä ne ihmiset nykypäivinä hommaavat. Minusta se on niin pahaa, että se on ihan hullua. Norbyt ne kanss' ovat eronneet, tiedätteks. Olipa tämä nyt oikein hauskaa nähdä teitä taas, Christiansen!"
Betzy tuli jälleen kuistille, istuutui ja kaatoi kahvia.
"Niin, kyllä se on kumma, että teistä tulee ero, Rosesta ja sinusta! Syöhän toki, mies — se on kotonaleivottua leipää, minä leivon kaiken itse. En eläessäni ole niin hämmästynyt kuin sen kuullessani. Ei silti, minä uskoin aina, että niin tulisi käymään, mutta en sittenkään olisi pitänyt mahdollisena, että te todellakin sen tekisitte!"
Torkild hymyili hiukan väkinäisesti:
"Minkätähden niin uskoit — etkä kuitenkaan ajatellut sitä mahdolliseksi?"
"No, te olette niin somasti omituisia kumpainenkin ja tahdotte ikäänkuin tehdä elämän niin mutkikkaaksi ja konstikkaaksi ja romanttiseksi. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman toisianne kumminkaan, siitä olen varma, eikä teillä tule koskaan mikään kolmas henkilö sotkeutumaan juttuun. Nimittäin, eihän sitä koskaan voi taata, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan muu jaksaisi pysytellä siinä korkeassa tyylissä, jota te harrastatte, ajan mittaan. Muistan kyllä omat kokemukseni sinun kanssasi —" Betzy nauroi täyttä suuta. "Herranen aika, Torkild, tuo sinun naamasi oli kerrassaan rahan arvoinen! Ei, rehellisesti puhuen, olin luullut teidän kummankin olevan liian arkanahkaisia kestämään sitä, kun tosi eteen tuli, nimittäin laillista eroa ja asianajajia ja kaikkea sellaista. Mutta tehän asutte erillänne, kertoi Rose minulle —."
"Oletko tavannut häntä?" kysyi Torkild hillityllä äänellä.
"Olen, hän oli minun luonani käymässä viime viikolla. Hän on käynyt luonani useita kertoja tultuaan kaupunkiin. Tapasin häntä sattumalta kadulla talvella enkä antanut perään, ennenkuin sain hänet mukaani kotiin. Tiedätkös, lapsukaiseni ovat hyvät ystävät Rose-tädin kanssa, hän on niin ihastunut niihin että —."
"Sen voin kyllä arvata."