"Olen sanonut hänelle samaa kuin nyt sinulle. Muuten, pikkuinen ero tekee teille varmaankin niin erinomaisen hyvää. Te olette tietysti kärsineet liian paljon sielunelämästä kumpainenkin. Mutta te tulette tietysti muuttamaan jälleen yhteen —."
"Sitä emme taida tehdä", sanoi Torkild tyynesti. Hän istui ihmetellen, ettei hän suuttunut Betzylle, kun tämä noin lörpötteli niistä suhteista, jotka olivat miltei kiduttaneet hänet hengiltä.
"Lyönpä vaikka vetoa —!"
"Älä — ei minulla ole siihen halua", virkkoi Torkild hymähtäen.
"No niin. Sinä voit ainakin luvata pienen kultaketjun kummallekin pikkutytölleni, sittenkun jälleen suljet menetetyn armaan syliisi. — Lapset, tiedättekö mitä tämä setä antaa teille, kauniin hienon kaulaketjun kummallekin, sanoo hän — eikös hän ole kiltti?"
"Millaista hänen olonsa on muuten?" kysyi Torkild hiljaa.
"Ai niin, tehän ette edes seurustele ystävällisesti, niinkuin eronneet nykyaikana yleensä tekevät! Onko kuultu sen vanhanaikaisempia ihmisiä! Mutta luonnollisesti tulee kuuri perusteellisemmaksi sillä tavalla. Niin, hänellä on jokseenkin hyvä konttoritoimi ja hän asuu erään leskirouvan luona, jolla on kuusi lasta ja pesulaitos, ja Rose hoitaa kai hänen kirjanpitoaan vapaa-aikoinaan ja käy kävelemässä lasten kanssa sunnuntaisin — menee pienempien kanssa Nordmarkeniin ja niin poispäin —. Sanon vakavan sanan lopuksi: Torkild, hän pitää sinusta rajattomasti!"
Torkild pudisti heikosti päätään.
"Niin, ei hän tietenkään ole minulle mitään kertonut, senhän toki voit ymmärtää. Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä —. Ja sitten hän poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, 'kunpa vain sen tietäisin', ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen — oi jumala —.
"Niin kyllä, Torkild, on todellakin ihmisiä, jotka miettivät miettimistään, rakastavatko he toisiaan, kunnes lopulta uskovat, etteivät he rakasta. Se on ihan samanlaista kuin minun anopillani — jos hän makaa valveilla tunnin ajan yöllä, niin ajattelee hän vain tuota unettomuuttaan, ja lopulta hän kuvittelee, ettei ole ummistanut silmiään kolmeen kuukauteen. Hän nukkuu kuin tukki suurimman osan yötä. —