"Sellaiset ihmiset kuin Rose, jotka alati vain koettavat saada selville, mitä he itse tuntevat, he eivät totisesti tunne itseään rahtuakaan —."
Torkild istui miettiväisenä. Silmiensä edessä kesäisen sinistä taivasta vasten piirtyvät kaukaiset metsäharjut, jalkojensa juuressa auringon valaisema nurmikko — korvissaan metsästä kuuluva yksinäisen lehmänkellon kilahtelu ja molempien pienokaisten pajatus portaiden juurella, tunsi hän itsessään taipumusta kuuntelemaan Betzyä, sekä hänen ennustuksiaan että hänen filosofiaansa. Ja hän hymyili hiukan.
"Ihminen saa olonsa tässä maailmassa juuri sellaiseksi kuin hän itse sen laittaa", opetti Betzy. "Jollei vain ole syntynyt perin köyhässä ja kurjassa kodissa tai ole sairas. Silloin on kyllä lupa olla onneton tarvitsematta kuitenkaan sanoa, että itse olen niin tahtonut. Mutta muutenpa ei ollenkaan.
"Minä olen todellakin usein ajatellut, että jos me kaksi olisimme joutuneet naimisiin silloin. Tietäisitpä vain, kuinka hyvä sinun olisi tullut olla. Mutta minä lupaan olla loukkaantumatta, jos vastaat minulle, että mieluummin tahdot asiaisi olevan juuri niinkuin ne ovat."
Torkild hymyili hämillään.
"Siinä nyt itse näet. Olosi ovat juuri sellaiset kuin itse olet tahtonut! Ja jollet mene ja tule jälleen hyväksi ystäväksi vaimosi kanssa, niin se johtuu siitä, että te itse niin tahdotte — haluatte mieluummin murjottaa yksinäisessä suuruudessa kumpainenkin kuin lyöttäytyä yhteen ja ottaa vastaan pahat siinä kuin hyvätkin — jotakinhan tulee aina, kun on oltava alituisesti yhdessä; emmehän me ole muuta kuin ihmisiä. Voit lohduttaa itseäsi sillä, että kunhan tulee useampia kuin kaksi, niin käy paljon helpommaksi. —
"— Ota vielä yksi pihvi, näethän, että tässä on riittävästi. Ja palanen makkaraa, se on minun omaa laittamaani, ja siitä minä olen ylpeä. Tiedätkös, en ole eläessäni ihmetellyt mitään niin paljon kuin sitä, että Rose on niin hurjan hyvä laittamaan ruokaa. Siihen englantilaiseen linssimaitokeittoon, jonka hän on opettanut minulle, on Finn ihan hullaantunut — eikö se sinustakin ole kerrassaan mainiota?
"Nyt voit tarjota minulle savukkeen, kiitos. Minä olen melkein lakannut polttamasta — yksinkertaisesti ajan puutteessa. Mutta nyt se maistuisi —"
"En luonnollisesti kielläkään", sanoi Torkild hiljaa, "että minun on kaikesta kiittäminen vain itseäni —"
"Niinkuin se mitään hyödyttäisikään — minun läsnäolossani!" Betzy nauraa helisti. "Nyt sinun tulee vain muistaa, että sinusta itsestäsi riippuu, tahdotko saattaa asiasi parempaan järjestykseen. Se riippuu vain siitä, että tahtoo välien olevan hyvin toistensa kanssa — sitä minä selitin Finnillekin. Millainen suurenmoinen näytös siitä tulikaan — se oli kohta meidän naimisiinmenomme jälkeen, kun hän sai tietää meidän olleen kihloissa — sinun ja minun, tarkoitan —