Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.
Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän nousi nopeasti ylös.
Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä, merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa — toista hän oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä —.
Tuo ilta — tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä, olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen. Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan — hän kävi kauppaopistoa — mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään — niin viatonta asiaa kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan pitäisi minään seikkailuna. — Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa, tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena — tuo elämys oli vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi hänen omakseen — sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että tämän kerran piti tulla hänen omakseen — niin se olisi vain kaiken sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä, jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona Rose tuli hänen omakseen.
* * * * *
Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain — liian varhain. Hän muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen, kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana, juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.
Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia. Hänelle oli rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta — kalpeansinisestä, surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.
Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan samoin kuin äiti oli tehnyt — ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia — tämä viimeinen merkitsi hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.
Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten, sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt, että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko ikänsä.
Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana — hän palasi takaisin niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret, märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan — kastetta laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä ajatellut — että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei ruumis, aistit keränneet ainesta — taivaan kukat oli luotava niiden mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta —.