Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa portaita alas, ulos talosta.
Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli hiljaista ja viileää — hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi kourallisen mustikoita — ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko kuusenlatvoissa.
Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina —:
Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen, olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään, näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle —.
Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan — joskaan ei se, mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut — se oli ehkä liian vähän Roselle nyt — jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi vielä kuolinhetkellään —.
Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla, pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat, silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.
He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden juurella.
Rose oli puhellut heidän kävellessään — siihen tapaan kuin hän joskus puheli — ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen, lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan — niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta, sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.
Torkild oli tuntenut tämän — että Rosen raskasmielisyys oli itse terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut — voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä oli kertonut veljelleen tänä yönä.
Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.