Kun hän nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona —.
Rose — minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen ulos aamunkoittoon.
— Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.
Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, — heidän välillään ei ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin mitä tapahtui hänessä itsessään.
Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen; uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa, ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia Rosen helmassa.
Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi — huomenna ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin — niin että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan. Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu, sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä — niin monta, monta kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee —.
Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt, mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän, Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli johtunut halajamaan Rosea — hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.
* * * * *
Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän nousi seisomaan.
Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa — tahraisella pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen. Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille kasattuna ja lattialle viskeltynä —. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan täällä —.