"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten —"
"Hyvää yötä."
Torkild seurasi häntä ovelle. Aksel pani äkkiä kätensä hänen olalleen:
"Kiitos sinulle siitä, että kerroit minulle tämän — äidistä."
He puristivat toistensa käsiä — hieman hämillään.
"Hyvää yötä vain —"
"Hyvää yötä —"
Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja epämieluisuutta — ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää ja surisevaa epämieluisuutta — tunnetta, että hän myöhemmin ehkä mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.
Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana — rannan kohina kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain tipahtelun läpi.
Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon esiinpuhkeamista — ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset — ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon toisella puolen olivat loistottomat.