He olivat vaiti molemmat. Kunnes Torkild virkkoi — ja Aksel saattoi erottaa hänen sairaan hymynsä äänestä:
"Isä keksi sen viikkoa jälkeen äidin kuoleman. Hän tapasi jonkun lääkkeen —"
He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet kulkivat repaleisina itätuulen ajamina — kalpeansinisellä taivaalla leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.
"Sinä taisit olla oikeassa. Ilma kirkastuu huomiseksi."
"Siltä näyttää."
"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin
Tanskassa."
Torkild katsoi kelloonsa.
"Niin. Kahden tunnin päästä nousee aurinko. Sinä menet kai nukkumaan nyt?"
"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello kahdeksan —"
"Niin, minä arvelen, että menen Doriksen kanssa häntä noutamaan."