"Olen arvellut itsekseni, että hän teki viimeisen yrityksen. Ja ymmärsi, ettei se hyödyttänyt. Hän ei voinut vapautua myrkystä. Senvuoksi hän sitten ampui itsensä."
Aksel istui tuijottaen Torkildin valkeisiin kasvoihin.
"Minä nukuin käytävän toisella puolen siinä huoneessa, jossa sinä nukut nyt. Olin juuri riisuutumassa. Silloin minä kuulin sen. Ovi oli lukittu, mutta minä juoksin alas ja kiipesin kuistin katolle ja sieltä ikkunan kautta sisään. Silloin äiti makasi tuolla vuoteella. Hän kuoli vasta seuraavana päivänä, mutta ei tullut tajuihinsa —"
Torkild nousi ja meni ikkunan luo.
"Hän oli selvänä, kun hän teki sen. Hän oli näet ollut minun luonani noin tuntia aikaisemmin. Hän tuli sisään ja kysyi — luullakseni, oliko minulla parsittavia sukkia, tai jotain sellaista. Ja sitten hän kysyi, enkö panisi nyt maata. Minä istuin nimittäin lukemassa — ja siihen minä vastasin myöntäen. Sitten hän tahtoi suudella minua —"
Hän vaikeni. Aksel nousi ja meni veljeään kohti, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan pianoon nojaten. Torkild nyyhkytti tukahtuneesti otsa ikkunan poikkipuuta vasten.
Hetken kuluttua hän suoristautui. Aksel näki vain solakan tumman varjon ruutua vasten.
"Minä en ollut suudellut äitiä viime kuukausina. Kun hän lähestyi suudellakseen, en ollut sitä näkevinäni. Kerran hän pyysi — ja silloin minä juuri hätimiten kosketin hänen poskeansa. Silloin hän tarttui minun päähäni, ja minä — et saa, äiti, sanoin minä. Oi herra Jumala niitä äidin silmiä. Kuinka olenkaan katunut, etten sanonut hänelle sitä silloin. — Mutta minä olin kuudentoista vanha — tiedäthän millaisia ollaan silloin —"
"Niin. Silloin voidaan olla säälimättömiä."
"Ei, ei. Ei se ollut sitäkään. Minä olin saanut — taudin. Mutta sanoa sitä äidille —"