Aksel jatkoi:
"En saanut koskaan puhuneeksi sinun kanssasi äidistä. Häpeä sanoa muuten, minä tuskin muistankaan häntä — vaikka olin sentään kaksitoistavuotias, kun jouduin pois kotoa. Mutta minä kaipasin häntä — tai ehkä kuvittelin kaipaavani häntä — sittenkun olin poissa. Olin sangen epätoivoissani joka kesä, kun äidinisä oli kirjoittanut hänelle ja kehoittanut häntä tulemaan kotiin, eikä hän tahtonut. — Se oli muuten omituista — olisi voinut luulla, siitä päättäen millaista hänellä oli Kristianiassa, että hänen täytyisi kaivata omaan kotiinsa — teidän kanssanne — lepäämään — eikö niin?"
"Hän ei kai uskaltanut. Ei kai myös tahtonut, että omaiset siellä saisivat nähdä koko surkeuden —"
"Senkö että hän —"
"Käytti morfiinia. Se oli vain morfiinia alussa. Se mikä sitten tuli, se kävi paljon pahemmaksi sen jälkeen kun olimme muuttaneet takaisin isän luo. Se seuraa kai aina perästäpäin morfinisteilla. Mutta Teresenkadulla asuessamme oli pitkiä aikoja, jolloin hänen laitansa oli aivan hyvin."
"Se oli siis —" Aksel hamuili sohvatyynyn pintaa — "hyvin pahasti?"
"Hän koetti lakata. Äiti-parka. — En muuten luule, että isä olisi voinut auttaa häntä. Ei vaikka hän olisi lopettanut suhteensa rouva Ritteriinkin. Joskus äiti sulkeutui lukon taakse viikoksi tai niille vaihein —"
"Sellaisessa sinä ja Doris kasvoitte —"
"Niin. — Toisinaan, ollessaan parempi, äiti puheli minun kanssani — silloin hän myös soitti. Ei muuten juuri ollenkaan viime talvena. Muistan, kuinka kerran juuri joulun jälkeen, kun istuin hänen luonaan, hän soitti erästä Chopinin balladia — silloin tuli isä huoneeseen. Saanko istua kuuntelemaan soittoasi, Regitze, sanoi hän. Minä muistan sen, sillä en ollut kuullut isän mainitsevan hänen etunimeään koko aikana tänne tulomme jälkeen. Sitten isä käski minua menemään vähäksi aikaa ulos. Senjälkeen äiti oli terveenä, jonkun aikaa. Ja sitten raukesi kaikki — hän oli — sairaana — yhtämittaa."
He istuivat vaiti jonkun hetken. Kunnes Torkild jatkoi: