Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju — jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti — ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.
Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin — ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa — ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi asuvansa täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä — kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.
Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan — hän tunsi itsensä ikäänkuin pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma, täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä. Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina — hän kuvitteli äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja — hänellä oli jonkinlainen epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.
Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään — kaakaota ja lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne, tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa, sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi "kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen —". Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut. Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan, joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi. Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä; toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa, toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt mitä vastaan — sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois. Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla — se oli Rose, hän asui siellä.
Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti — hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten, vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat ja hasuiset.
Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten suloinen hän oli — hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa polventaipeessa. —
Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan. Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka — ei liene koskaan ollut ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin" lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa oli tarumaisen loistelias.
Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset. Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä — eikä hän kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.
Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä asti — enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä Torkildin omaa kotia.