Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut — tuhkurihan hänellä oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.
Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin. Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.
Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva Wegneriä — kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma, äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.
Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne — vaikka hän harvoin oli siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa, missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten — Rose nukkui isänsä sängyssä — leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä, pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.
Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin lapsuudenkodista — kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten, ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti — pitää teidän heti mennä portinvartijan luo ilmoittamaan — ette saa yrittääkään korjata tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa, sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin, ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla, ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.
Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen, vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia — ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa — Torkildin muistossa tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.
Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet — hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle — luki hän heille ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö — hänen miehensä oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto se olikaan ollut! — mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli rouvan lapsellista soittotapaa.
Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut — tyttöajoistaan Tanskassa, eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet — usein myöskin miehensä kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä ja ilmeensä alinomaa — hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja havainnolliseksi.
Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa. Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä, kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen. "Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan, jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja — lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme? Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. — Ei, älä luulekaan, Regitze." "Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa — että he kohtelisivat Rosea hyväntekeväisyys-esineenä. — Etkähän sentään voi olla varma, etteikö Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on —." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten. Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee —. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset — ja sinä voit olla varma, että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne lapsiaan, tiedätkö."
Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto, jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.