Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen — aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen — oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään — mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.

Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä — lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.

Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:

Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.

Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika — ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.

* * * * *

Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä — oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut — ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.

Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä — niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin — että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja — useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:

— Aina muistan ma sen kauniin yön,
— — —
telttahain kun arkana hän saapui
Äitini ei sitä tietää saa,
siksi irroitin ma nilkastani
kultarenkaan, ettei kavaltaa
kilinällään vois se tuloani.

Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä — vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.