* * * * *
Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista — nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.
Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka — minun pienet lapsi-raukkani —"
Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja — mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa — kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana — mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene — mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.
Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.
* * * * *
Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia — ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan — ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä —.
Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti —.
IV.
Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan, että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla — niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään, mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.