Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen, että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla koko luokalla oli palmikko — mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi meidän olla niinkuin muut", sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken. "Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi. "Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa. Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."
Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää. Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen näköinen kuin muut pikkutytöt — hän ei voinut kuvitellakaan tätä kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.
Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin —." Rouva Wegner ei koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty valoon — ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.
Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen — hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin kanssa hän joutui puhelemaan.
— Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain leipuri. "Ellen on hieno pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen. "Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?" "Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen muista — ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."
Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan, ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.
Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta, oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta omiin olosuhteisiinsa.
Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.
"Tekeekö sinun mielesi sitten konttorineidiksi?" tiedusteli Torkild.
"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi aina olla yhdessä hänen kanssaan."