"Torkild — sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen tosi", virkkoi Rose lopuksi.
"Lorua — minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi, "joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä —"
Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:
"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto. Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä —. Tämä on minulle kuin satua."
Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa. Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä morkkailija — se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein kolkoimmassa yksinäisyydessä — yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa — tai kuljeksia yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään — sillä nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin ja maille, jos hän on yksin.
Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin —. Tosin oli hän yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka kuului yksinomaan Roselle — mutta siinä oli muutakin — oli hänen toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen, mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa — ystävyys, joka kaikkine "lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen ainoata rakastettuaan kohtaan, — aina siihen saakka kunnes hän vähällä oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin —.
* * * * *
He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä ja katseli kukkivaan puutarhaan:
"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. — Tänään on täällä sellaista kuin tuleekin olla, kun sinä kerran olet vieraanani."
Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta, että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään ja istuutui pianon ääreen.