Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.
Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua. Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.
Kerran Torkild tuli ovelle. Hän seisoi siinä katsoen kesäiseen puutarhaan.
"Tiedätkö, Rose — minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee. Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua, joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla kuin hänen luonaan — ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu, että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"
"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, — tämä on koti. Enkä minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman —."
Hän oli vaiti hetkisen. Kunnes äkkiä virkkoi:
"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein — kodin hiljaisuuteen, vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen — kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä, minkä mamma sulki pois meidän elämästämme —. Kaipasin itselleni työtä, jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä — uskoin, että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä. Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi. Minä pidän ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa kenenkään kanssa, joita tapaan — mutta minä huomaan vain aina heidän sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on, että minulla on samanlainen tunne itsellänikin — että tähän asti, mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea —."
Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.
"Minkätähden teet noin?" kuiskasi Rose lopulta.
"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."