Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.
Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä, mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta —." Kristiinan teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän hennonut kieltää.
Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt, milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä, missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.
Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään — Erlend kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin. Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.
V.
Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli — kukaan ei tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.
Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo — se hän nyt oli, hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon kaiken — Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä Skogin parvessa — joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta —.
Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään vai lähetettäisiinkö hänet kotiin —. Hyvin etäällä häämöittivät isän ja äidin kasvot —. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten, että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin — ainoaan paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.
Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta kuin tuskaa. Hän oli onneton — mutta tunsi rakkautensa Erlendiin olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen — se työnsi alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta. Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut — ja hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi — Inga oli syytänyt hänen silmilleen tuon sanan — hän otti sen nyt vastaan ja painoi sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne, jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä, muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille — ja vaikka ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.
Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä — hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi hänet.