Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv oli nyt ulkomailla oppia hakemassa — hän oli ollut poissa jo kolmatta vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.
Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa jälkeen — Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään, miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat — Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.
"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi. "Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut hevosta talossa."
"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin täytyy tulla sinun luoksesi — enköhän minä ymmärrä paremmin talonpoikaiselämää kuin sinä."
"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo toinen yhteen nuottiin.
"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan — ja kylvössä minä olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen saran, sen piti tuottaa onnea" — tuo muisto teki kipeää ja Kristiina jatkoi nopeasti — "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon — sinun täytyy vuokrata lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta —"
"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin lasta.
Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.
Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:
"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella — ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua — voit huoleti kääntyä Sira Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät; ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."