Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa — sen omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.
Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi sijan kaikessa.
Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten alakuloinen hän oli.
Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen — ja Kristiina hikoili vastenmielisyydestä.
Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä, ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi kuin se, joka oli ottanut hänet — vaikka hän tiesi, ettei Simon arvannut edes toisen olemassaoloa.
Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän kävi pitkäkseen taljalle.
Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.
"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.
"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi, ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.
"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä —." Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he makasivat hetken aikaa.