"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa ulkona päivänpaisteisella kedolla.
Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:
"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin kaunaa."
"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."
"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon. "En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee — mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua kanssasi."
"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä ei tulisikaan paria."
"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen Kristiinaan.
Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä virkkoi tuokion kuluttua:
"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä, kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä — tehän olitte kasvaneet yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi —."
Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava tähti sakaroiden välissä.