Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti — ehkä hän oli kevytjalkainen, huono nainen — vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi — hän vaikeroi mielessään oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend — saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.
* * * * *
Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston — he kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle. Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän isoäitinsä olivat olleet sisarukset — ja hän oli Erlendin jalkavaimo, hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.
Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan — tämä oli astunut kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa. Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.
Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen — mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.
* * * * *
Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.
Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina, että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan — tämä oli iso, muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan takaisin tanssiin.
Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan edessä.
"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä mistä alottaisin — Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.